tiistai 15. lokakuuta 2019

Pieni valon säde

Vuodet ovat vierineet niin etten ole muistanut edes kirjoittaa, saati löytänyt aihetta tekstille. 
Kunnes, eräänä päivänä täysin yllättäen, kaikki vanhat laulut, tekstit ja muut muuttivat muotoaan ja palasivat elämääni. Luulin tietäväni mitä halusin ennen sinua, mutta todistit minulle pelkällä läsnäolollasi, etten ollut edes uskaltanut haaveilla, siittä mitä todella haluan. Olin kätkenyt itseltäni ja muilta sen pienen tytön, joka katseli avarin silmin. Yhä edelleen pelkään, pelkään tulla nähdyksi, välttelen kameroita, kuin vampyyri peilejä. Tosin minä en vain halua vieläkään näkyä. 


Voisinpa nousta jaloilleni, ilman että sirpaleet painautuvat jalkapohjiini. Voisinpa katsoa aamu aurinko, ilman että se polttaa silmiäni. Kunpa vielä jonain päivänä, uskaltaisin antaa itselleni mahdollisuuden luottaa itseeni ja peilikuvaani. Tiedän olevani paljon lähempänä tätä päivää, kuin muutama vuosi sitten. Mutta  tiedän ettei tämä matka tule olemaan helpoin. 


Kuulen äänesi unissa, kuulen kuinka puhut kauniimmin, kuin kukaan. Sait rakastumaan, ilman että edes tavoittelit minua. Sait katsomaan asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ongelmille löydettiin ratkaisuja, ratkaisuista tehtiin ongelmia ja yhä vain olet siinä. 


Jälleen kuu nousee vaahteroiden ylle, katselen sälekaihtimien läpi, kuinka naapuri ulkoiluttaa koiriaan. Nostan katseeni kuuhun, joka loistaa kylmää valoaan syksyiseen yöhön.  Tunnen kuinka pieni viima käy ikkunan välistä ja saa minut kaipaamaan sinun lämpöistä ihoasi. Sänkykin näyttää liian tyhjältä kuun valossa, vain mytyksi myllätyt peitot jalkopäässä ja tyynytkin miten sattuu. Kuitenkaan en tunne oloani yksinäiseksi, toisin kuin ennen. Olet tuonut elämääni, jotain täysin uutta, jotain mikä on muuttanut synkät muistot vain kaukaisiksi arviksi. Jopa yöt tuntuvat kirkkaamilta ja tähdet suuremmilta kanssasi. 

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kadotettu suunta

En ole kirjoittanut aikoihin, päiväkirjan sivut olivat muuttuneet jo kellertäviksi, ajan juostessa. Osa sivuista oli irronnut tai revennyt kulmasta, osa tekstistä oli sadepisaroiden tahrimia, tai niin aina väitin.. Kyyneleitä, ilon, surun ja milloin mistäkin syystä. Olin säästellyt kuvia, ne oli teipin paloilla teipattu kiinni kirjan sivuihin. Lehdistä leikattuja häämekkoja, käsi kädessä kulkevia ihmisiä, kaikki se mistä haaveilin oli tuohon kirjan sivuille piilotettuna. Pienen lapsen käden jälkiä, haikaroita vauvoja kantamassa.


Olin tottunut kaatuviin haaveisiin, jotka havisivat pitkin pihoja kuin syksyn lehdet, ei niistä jäänyt mitään jäljelle. Tuhkaksi kaikki poltettiin ja tarkoituksena hyvästellä. Ilman kysymyksiä, ilman jäähyväisiä.


En ollut koskaan pitänyt valkoisesta väristä, tunsin oloni kalpeaksi ja pahoinvoivaksi tuossa värissä. Ehkä langenneen enkelin ei kuuluisi pukeutua siihen väriin, neitsellisyyden ja viattomuuden huntuun. Kuin olisit lainakengissä tai toisen elämässä. Tuntui se vain väärältä, edes ajatusmaailman leikkipuistossa. Kadotin varmaan lasikenkäni tuonne puistoon kauan aikaa jo sitten.


Silti, joka päivä lähempänä unelmia, lähempänä päiväkirjan sivuille teipattujen kuvien tarinoita. Joka päivä nämä tarinat yrittivät kietoa minua mukaansa. Olin hukassa kuin Liisa ihmemaassa. 


Kesä, syksy, talvi, kevät, ja uudelleen ja uudelleen. Aika vain kulki eteenpäin, kaikki tuntui yhä samalta. Rakastan, suren, itken, nauran. Mitä muuta voisin pyytää? Niin tietysti, jotain mitä kantaa mukanani nykyisyydestä.... Muutakin kuin vanhoja sirpaleita, jotka takertuivat jalkapohjiini, kun avoin jaloin kuljin kauemmaksi menneisyydestäni.


Anna anteeksi, en ole vahva. Etsin vain turvaa, mutta olen kadoksissa. Majakkakaan ei näytä valoa tänne. Eikä riipus kaulassani, johda rakkaani luo. Kadotin suuntani, kadotin kompassini.


Ojentaisitko kätesi?

tiistai 17. helmikuuta 2015

Siivet unelmien

Keijukaisten vyötäillä pullo pienoinen, ikuisia unelmia, lasten haaveita. Unimaailmojen kukkasista, seppeleitä koottu, kerityistä villoista, hääpuku ommeltu. Huntukin kalpea, hiuksiisi laskettu. Sinisilmäinen lapsukainen, älä herää vielä, laske vielä lampaat, laske kukat kimpun. Odota kunnes sulho saapuu, odota kunnes hän sinut noutaa. Älä herää vielä, ennen kuin sormus punotaan sormeesi.

Älä kadota haaveita, älä unohda unelmia, älä unohda itseäsi.

Tunne tuo kaikki, mikä kasvatti sinut. Jaa se kaikki, ilman salaisuuksia. Rakasta niin kuin ei olisi huomista, niin kuin kaikki voisi kadota hetkessä. "Voi kunpa osaisin" oli vastaus hentoinen. Ei ollut apua isoäidin lauseista, kun lapsonen oli kadoksissa, omissa ajatuksissaan. Oli pelkoa, oli inhoa, oli tunteita ikäviä. Hän odotti vain pelastajaa, odotti valonkantajaa. Tuo tyttö pienoinen, kuin Liisa ihmemaassa, niin yksin metsässä, kiiluvien silmien alla. Löytäisikö hän oven oikean, johon taskussa lojuva avain sopisi. Löytäisikö hän reitin takaisin kotia, rakkaansa luokse?

Kuiskaa, ne pienet sanat, kuiskaa ne vielä kerran.

Kun tuijotan liekkejä, katselen niitä kuin ne olisivat lapsiani. Katselen heitä ihaillen, katselen heitä suojellen. Ne liekit, muistuttavat kivusta, muistuttavat toivosta ja valosta, uuden alusta. Niistä lapsuuden unelmista, joiden koskaan ei uskonut toteutuvan.

Ehkä vielä jonain päivänä....

          ...Saan siivet, joilla lentää kauas unelmieni luokse...

                                      ...Jolloin kaikki kaunis puhkeaisi kukkaan.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Pisarana tiimalasissasi

Valtakunnan porteilla, seisoin yksin, tuntien vain kylmän tuuleen, joka raiskasi kasvojani. Sen viiman piiskat, piiskasivat käteni verille ja nuoli valuvaa vertani. Hän oli kahlinnut minut, valtakuntani porttien sisälle. Olin jumissa, ikuisuuden vankina, tiimalasissa valuvan hiekan armoilla. Olin pääni sisällä.

Virhe virheeltä, edelleen eteenpäin askeltaen, horjuen, kaatuen. Panttivankina elämässä, joka oli jo kerran elettyä laina elämää. Olin sielu väärässä kehossa, tai väärässä ajassa. Unohduksen tienoolla, kadotin avaimeni, kadotin avaimet taivaanporttiin. Ei ollut enää apua hirttoköydestäkään.

Sytytä kynttilä, sen steariini polttaa sormiasi, kun siirrät sen haudalleni. Seison vierelläsi, katsellen kyyneliäsi, jotka ovat jäätyneet. Et tiennyt rakastatko, mutta silti kaipasit, kadotettuasi. Et tuntenut lämpöäni läsnäolostani, et kuullut kuiskauksiani, yrititkö edes kuunnella?

Jokainen lumihiutale, jokainen jäätynyt pisara, on yksi hiekan jyvä lisää tiimalasissani. En ole unohdettu, mutta olen kadoksissa. Olen tuntemattomien ympäröimänä, tummien haamujen saattelemana, Painajaisessa polttavassa, saatanan omassa temppelissä.

Kuule huutoni, kuule pyyntöni, jotka tuulen mukana lähetin.
Kuule huutoni, kuule pyyntöni, olen yhä täällä.

Ja yhä edelleen seison rinnallasi, lasisessa tiimalasissa.

~~Hanashi~

perjantai 24. lokakuuta 2014

Valkeita unikuvia

Luulin kaiken olevan unta vielä, kun aamulla katselin ikkunasta ulos. Lumi oli vallannut pihan, piilottanut ruskehtavat lehdet, jotka eilen vielä makoilivat maassa odottaen haravoitsijaa. Tänään kumminkin lumi oli päättänyt valkaista maan ja luoda lisää valoa päivään. Mutta kun katselin pidempään, huomasin, kuinka tuuli tuiversi ja yritti heittää lunta valleiksi, kuin jokaisella olisi oma rajamuurinsa. Laskin katseeni käsiini, käsistäni vartalolleni, ja uppouduin mietteisiini.

Tunteja myöhemmin huomasin olevani keskellä ihmispaljoutta, heitä oli joka puolellani.Olin piiritettynä erilaisilla äänillä, yskähdyksillä, naurahduksilla ja jostain jopa kuului kenkien kopse. Tuntui kuin olisin kadonnut hetkeksi totaalisesti, koska en muistanut kuinka olin päätynyt tähän tilanteeseen. Mutta tiesin että halusin tilanteesta pian pois, ennen kuin näin tapahtuisi uudelleen.

Kun kuljin tuulen tuiverruksen ja lumisten raippojen piiskaamana eteenpäin, Mieleeni putkahteli erilaisia ajatuksia ja toiveita. Mutta niin moni asia oli toiveissakin niin kaukana. Ajatuspurkauksien jälkeen tunsin vain, kuinka jalkani  olivat kohmeessa, sormenikaan eivät enää tahtoneet totella minua. Jatkoi silti matkaani, kuin eksynyt linnunpoikanen.

Nyt kun istun hiljaa ja katselen liikkuvaa maisemaa, tiedän että haluan nähdä enemmän, haluan kokea enemmän. Mutta tuo piiskaava tuuli ja lumi, ovat vain hetken hidasteita, Joten laske hitaasti kymmeneen ja huomaat että kaikki oli unta. Koko matkani tähän hetkeen asti, olimme vain kävelleet pitkin utuisia unikuvia.


"~Olet lapsonen pienoinen, jonka haavekuvat ovat kuin unta, et tunne tätä elämää. Olet kuin pieni untavapeitteinen, jonka ensi siiven räpäykset ovat huomaamattomia. Odota rauhassa, sinä kasvat ja vartut, odota aikaasi, jolloin valkoinen hohde peittää sinutkin."



~Hamashi~

maanantai 18. elokuuta 2014

Paholaisen luoma kaunotar

Joka ilta kuulin tarinan neidosta ja paholaisesta, heidän luomasta liitosta, solmimasta sopimuksesta. En koskaan ymmärtänyt, miksi? Ehkä olin liian pieni tajutakseni, miksi kukaan haluaisi liiton paholaisen kanssa, liian pieni edes kuullakseni tarinaa.

Piirsin mustavalkoista kuvaa tytöstä ja enkelistä, tytöstä ja varjosta ja monta muuta vastaavaa, enkä koskaan tajunnut että tarinan tyttö olisi lähempänä, kuin koskaan uskoin.. Vaihoin piirustukset sanoihin, muutin kuvat tekstiksi, lauseiksi, mustiksi ja harmaiksi.

Kirjoitin tarinaa kaksosista, miehen alkuja molemmat, täysin eriluontoiset, mutta silti niin samanlaiset. Ymmärsin vuosien jälkeen, lukiessani tekstejä, että olin kirjoittanut oman tulevaisuuteni näihin tarinoihin. Tiesin että pojat kuvaisivat aina sitä mitä haluan olla.

Mutta tulevaisuus... varassa tarinoiden?

Elin monta vuotta teksteihin ja kuviin piirrettyihin, en muistanut lapsuuden tarinoita pahasta, tai solmituista sopimuksista. Olin muuttunut, vuodet vierinyt, lapsen viattomuus vaihtunut synteihin moniin.

Olin yksin...

Sinä iltana kuulin huudon, kuulin kuinka puukko otettiin tupistaan ja tunsin kuinka kylmä terä vihloi selkääni pitkin. En muistanut kuinka monen kerran olin vannonut itselleni etten koskaan suostu paholaisen morsiammeksi. Tässä sitä oltiin, kahlittuna omiin sanoihin, kiedottuna teksteihin, viemässä kauas kauniista.

Olin perinyt ulkoisen kauneuteni Herralta itseltään, suuremmilta pahuudelta. Taitoni vietellä ja kiduttaa toisia, oli lahjani. Mutta katkeruuttaan paholainen halusi viedä minut mukanaan itselleen. En saisi vapaasti enää vaeltaa, en saisi jalkojani valoon laittaa. Siksi kalpeutta ne hohkaa..

Muutit minut, käskit valita... Käskit unohtaa menneen...

Ei huomista, huomisen takana..
Ei eilistä, eilisen edessä..

Hyvästi piti olla viimeinen sanani, mutta annoit armon aikaa vielä tunnin tai pari..
.


~Hanashi

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Muistutus kauneudesta

Lue kirjoitus seinästä, katsele ympärillesi, huomaat olevasi kirjoitettujen seinien sisällä. Olet yksin lehtien välissä, tekstiin kiedottuna. Jokainen sana kietoutuu kehoosi kuin käärme, olet ansassa. Tekstit kauneimmatkin peittävät ihosi siloisen, muste tahrii siniset silmäsikin.Olet kiedottuna sanoihin, riimeihin ja lyyrikoihin. Olet vain häpäisty nainen, joka ei uskonut mitä kerrottiin.

Tuntematonkin, voi viedä kaiken mukanaan. Vain vilkaisu, vain syövereihin putoaminen. Yritä kiivetä, yritä kavuta takaisin maan pinnalle. Edes vuoksi itsesi, vuoksi tuntemattoman maailman. Älä jää, älä unohda missä olet. Muista sade, muista meri, muista kuiskaus, muista kosketus.

Unholan porteilla eksyneena, kolmipäisen hurtan edessä pelokkaana, ei ollut vastassa Hades, ei ollut vastassa Tuonelan joen vartija.. Vain nuo kuusi punaista kiiluvaa silmää, vihaisesti tuijottaen. Anna minun jäädä, annathan? Kuin salaman iskusta, tunsin kuolevani. Mutta silti kaikki tuntui vain uusiutuvan, kaikki kehon osani, jotka olin menettänyt, kasvoivat takaisin...

kiedottuna kultaiseen lankaan, hiuksista punottuun. Odottaen tuulta, myrskyä, hyökyaaltoa, joka veisi merenpohjaan. Kaadettuna maahan, potkittuna mustelmille. Muistatko illan, jolloin olit onnellinen? Nouse ylös, vaikka verta yskivänä. Olet parempi kuin nuo, mutta älä kadota itseäsi. Olet tässä ja nyt.

Kanna ruusua varojen, mustat hiuksesi letitä, odota niin kiedomme ruusut lettien väliin. Olethan prinsessamme, muistathan sen. Hääpukuunkin sinut taiomme jos niin haluat, mutta älä häviä tätä peliä. Olet vain nappula ja tiedät sen, mutta muistatko sitä? Olet meille sen velkaa, pidä kiinni.

Raikas ilma piirittää kehosi, anna sen syleillä, nauti. Muista aurinko, muista meri, muista synnyin kotisi. Olet neito meren vaahtojen, olet se joka kantoi meidät, olet se joka pelastaa lailla enkelin. Kiedo sormesi ympärille naru, muistutukseksi menneestä, muistutukseksi tästä hetkestä. Olet kuun säteiden valaisema, muistathan sen?